tiistai 10. joulukuuta 2013

Luin: Taivaslaulua Rauhalan tahtiin

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Gummerus, 2013


Tahdon tehdä taidetta. Tahdon antaa sanojen kietoutua näppäimistölle, kynän tylsälle terälle ja kaunokirjoituksen epäselville merkeille. Tahdon tehdä sen yhtä kauniisti kuin Pauliina Rauhala.
 
Rauhalan Taivaslaulu oli itselläni lukulistalla jo pitkään. Siitä on puhuttu ja sitä on kritisoitu. Sitä on sanottu vuoden parhaimmaksi (esikois)kirjaksi. Minun oli pakko saada käsiini tuo kirja, jonka aihepiiri oli mielestäni vähintäänkin mielenkiintoinen: yhteisö, jolla on paljon määräysvaltaa ja josta liikkuu monia, varmasti myös perättömiä huhuja ja puheita.
 
Kirjan juoni jäi minulta jopa kokematta. Totta kai huomasin, kuinka eräs lestadiolaisnainen pohti perhettään, elämäänsä ja uskonsa vahvuutta. Syyllisyyttä ja väsymystä. Kuinka tämä nainen koki lestadiolaisyhteisön yhtä aikaa sekä parantavana että musertavana voimana. Hyvänä ja pahana. Nainen hoiti lapsiaan, miellytti yhteisöään, halusi olla kaikille jotain enemmän kuin pelkkä parhaat päivänsä nähnyt nuutunut kukka.
 
Jossain on räjähdyspiste. Meillä kaikilla se on jossain. Päähenkilö-naisella se tuli yllättäen ja voimakkaana, vuosien uupumuksen tuloksena. Missä menee elämisen ja oikeasti elämisen raja? Pääsevätkö huonot, kelvottomat äidit taivaaseen?
 
Entä onko pohjalta pääsyä takaisin ylös?
 

Me olemme maailma

 
Juoni ei ole tässä kirjassa se olennaisin osa, ei ainakaan mitä minä olen lukenut.  Ei, vaikka kirja koskettaa monia juonen ja varsinkin teemojensa kautta. On pysähdyttävä haistelemaan itse tekstiä ja virkkeitä, sanoja ja kielikuvia. Rauhala kirjoittaa todella kauniisti, melkein proosarunollisesti. En ole pitkiin aikoihin lukenut yhtä kaunista kieltä. Viimeisin tällainen kokemukseni oli kai Anna-Liisa Haakanan romaanit, joita viime kesänä luin ahmien ja nauttien jokaisesta sanasta.
 
Taivaslaulua lukiessani en kyennyt muuhun kuin haukkomaan henkeäni. Varsinkin päähenkilö-naisen, Viljan, minä-kertojakohtaukset ovat todella taidokkaasti punottu yhteen. Rauhala onnistuu siinä, mikä minua pitkään mietitytti ennen ensimmäisen sivun avaamista: Pystyykö hän näyttämään lestadiolaisuudesta sekä hyvät että huonot puolet siten, että kokonaisuus on tasainen? Kyllä hän pystyy.
 
Ehkä jopa pienenä häiriöäänenä voisin mainita kirjaan kirjoitetut "blogitekstit", jotka poikkesivat (totta kai) muuten runollisesta kielestä. Ne katkaisivat lukukokemusta ja saivat miettimään niiden loogisuutta. Kyllä, jälleen kerran loogisuutta. Kirjan lopussa blogipostauksillekin löytyy tarkoituksensa (ja kelpo sellainen), mutta silti minua jäi kaihertamaan muutama asia:
 
Okei, jos joku tahtoo yleistä keskustelua lestadiolaisuudesta, olisiko oikeasti järkevää tehdä sitä blogin kommenttikentässä? Tajuan tässä yhteydessä Rauhalan tarkoitusperät näyttää, kuinka erilaisia mielipiteitä on olemassa , mutta oikeassa elämässä minä itse olisin ainakin sulkenut blogini kommenttikentän jo ajat sitten saatuani noin paljon pahaa verta aikaan.
 
Uskon, etten voi kylliksi kehua Taivaslaulun kaunista kieltä. Kirja on todella hieno esikoiskirjaksi, eikä olekaan mikään ihme, että Rauhala on suomen kielen opettaja. Hän on joutunut tekemään valtavasti duunia ja erityisesti taustatutkimusta, jotta on saanut kirjansa kirjoitettua. Jo pelkästään sitä työurakkaa pitää kunnioittaa.
 
Tahdon kirjoittaa näin kauniisti. Tahdon koskettaa ihmisiä yhtä paljon. Jonain päivänä, jonain päivänä... Sitä odotellessani ostin Taivaslaulun ihan ikiomakseni kuin esimerkiksi itselleni. Kuin sanoakseni "jos muut, niin kyllä minäkin".

2 kommenttia:

  1. Hyvä teksti, Miska, niin kuin sinun tekstisi tahtovat aina olla. Olet löytänyt Taivaslaulusta jotain minkä minäki<n löysin. Kiitos. ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos! Olen otettu noin hienoista kommenteista! *punastuu*

      Poista