sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Luin: Poika nimeltä Kuukivi, Sjón

Sjón: Poika nimeltä Kuukivi (Manasteinn  Drengurinn sem aldrei var til)

Suomentanut: Tuomas Kauko

Like, 2014

Sivuja: 160


Outo.

Unenomainen.

Vaikeaselkoinen, jos lukee nopeasti ja huolimattomasti.

Kirja, josta on vaikea sanoa paljon mitään.

Islantilaisen kirjailijan Sjónin teos Poika nimeltä Kuukivi kertoo... noh... pojasta nimeltä Kuukivi, moonstone eli islanniksi Máni Stein. Toisaalta kirja ei oikein kerro mistään, toisaalta se kertoo monestakin asiasta yhtä aikaa. En oikein tiedä mistä aloittaisin. 

Noh, Poika nimeltä Kuukivi sijoittuu 1900-luvun alun Islantiin, tuohon kylmään, outoon maahan, jossa Katla on juuri purkautumassa ja espanjantauti tekee tuhojaan välittämättä ihmisten mielipiteistä tai yhteiskuntaluokista. Pienessä Reykjavikin kaupungissa asuu Máni Stein, josta ei kirjan kuluessa paljoa oikein puhuta. Pojan menneisyydestä kyllä puhutaan, ajatuksista ja mielipiteistä, mutta ei konkreettisia asioita. Ei ulkonäköä, ei persoonallisuutta. 

Se tulee ainakin selväksi, että poika hankkii elantonsa "asiakkailta", miehiltä, jotka ovat valmiita maksamaan siitä, että saavat pojan hellää hoivanpitoa – siis seksiä.

Eikä kannata hätkähtää sitä, että näitä asiakkaita tuntuu olevan jatkuvasti tarjolla, ja lukijan eteen kuvataan miesten välistä panemista aika yksityiskohtaisestikin. Jo heti ensimmäiseltä sivulta lähtien. Tässä tuleekin ensimmäinen outo juttu: Onko poika siis homo?

Kyllä, hän on homo (ainakin jos tulkitsin häntä oikein), vaikka sitä ei kovin selvästi kirjassa sanotakaan. Toki poika rakastelee miestensä kanssa  ja niitä riittää  ja löytää miehiä, joista välittää oikeasti, kunnolla, mutta kirja ei sano suoraan, oliko Stein sitten loppuen lopuksi homo laisinkaan. Minua mietitytti kirjassa hyvin pitkään näiden asiakkaiden määrä: Voiko Reykjavikin kokoisessa kaupungissa olla, 1900-luvun alussa, noin monta miestä, jotka tahtovat seksiä toiselta mieheltä? Miehiä kun tuntuu olevan joka paikassa, aina. Lukija alkaa kirjan puolivälissä jo arvailemaan, kuka seuraavaksi tulee Steinin "juttusille".


Pelkoa ja öisiä hiippailuja


"Poika nimeltä Kuukivi" on hyvä nimi kirjalle, jonka lauseet ovat unimaisen pehmeitä. Kirja onkin aika vaikeaselkoinen juuri unenomaisuuden takia. Aina ei oikein tiedä, ollaanko unessa, elokuvassa vai ihan tosielämässä. Uniset virkkeet ja tarkasti harkitut sanat lumoavat ja koskettavat. Tämä ei ole kirja, jonka vain lukee, sitä pitää myös sulatella. Kirja ei todellakaan ole pitkä, mutta lukemisen jälkeen sitä ei voi noin vain unohtaa.

Kirjan tapahtumat eivät ole tärkein asia; niitä kun ei hirveästi olekaan. Painotus on enemmänkin tunnelmoinnissa. Sjón ei kaunistele tapahtumia, mutta toisaalta mies ei jää rypemään kaikessa pahassa ja kauheassa, mitä tapahtuu. Lukiajlle tulee varmasti selväksi, ettei homojen asema 1900-luvun alussa ollut järin hyvä, vaikka kirjailija ei tätä alleviivaakaan.

Lopuksi


Poika nimeltä Kuukivi on ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista kirjoista, joita olen lukenut. Jos lukija hyväksyy sen tosiasian, ettei voi ymmärtää tai oivaltaa kaikkea tästä kirjasta, vaan lukijan mieleen jää pakostikin aukkokohtia, silloin hän voi oikeasti nauttia kirjasta. 

Sjónin romaani jatkaa hienosti Jonas Gardellin jalanjäljissä (Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin -trilogia), samaa teemaa jatkaen. Todella kaunis ja mieleenpainuva kirja, sen sanon.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti