keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Teatterissa: Taivaslaulu

Missä: Tampereen työväen teatteri



Mikä: Taivaslaulu-näytelmä, pohjautuen Pauliina Rauhalan sanannimiseen kirjaan


Miksi: Koska rakastuin kirjaan ja kirjan runollisuuteen (ja kävimme aivan viimeisessä esityksessä! Huh! Läheltä piti ettei ehditty käymään)



Vaputkin menivät ja olivat, simapullot sihisivät ja päätyivät lopulta pullonkeräykseen. Blogihiljaisuutta on taas pidellyt, kiitos pääsykokeiden ja kauniin kevään (ei viitsi olla koneen äärellä hirveästi, kun tekee mieli ulos aurinkoon).

En ole kuitenkaan jäänyt paitsi kultturellista toiminnasta! Kävimme poikaystäväni kanssa katsomassa Pauliina Rauhalan kirjaan perustuvan Taivaslaulun, jonka oli ohjannut Heidi Räsänen. Tuosta kirjasta pidin aikoinaan todella paljon, ja se oli niitä ainoita kirjoja, joita otin mukaan muuttaessani tänne Tampereelle. Kirjoitin myös siitä blogipostauksen, joka on nähtävillä täällä. Silloin rakastuin Taivaslaulun runollisuuteen ja kauneuteen.

Kirjan juoni jäi jopa minulta kokematta, kun kieli ja kielikuvat veivät mennessään.

Siksi pelkäsin, ettei teatteriesityksestä tulisi yhtä hyvää. Miten tuon kaiken kauneuden voi pukea teatteri-ilmaisuksi? Miten ihmisen kauneista ajatuksista voi saada teatteria?

Irtiottoja ja mukautuvaisuutta


No, Heidi Räsänen ja näyttelijät tekivät sen, mistä en kyennyt edes haaveilemaan: he herättivät kirjan henkiin. Näytelmä kelautui pitkin päähenkilöiden, Viljan ja Aleksin, lapsuutta ja nuoruutta, ja päätyi lopulta nykyhetkeen, kun heillä on neljä elävää lasta - ja kaksoset vielä kohdussa. 

Kun kirjailija-kirjallisuusterapeutti Satu Piispa-Hakalan esikoisromaanista Pieniä sankaritekoja (löytyy täältä) tehtiin näytelmä, hän totesi minulle ja muille kirjoituskurssilaisille: "Oli outoa olla siellä lavalla kukitettavana ja ihmisten hurrattavana. Se tuntui jopa väärältä. En minä enää ollut millään tavalla osallinen siihen näytelmään. Näyttelijät tekivät siitä omansa."

Hän ei tarkoittanut kommenttiaan loukkaukseksi, näytelmä oli kuulemma ollut mielettömän hyvä, hän vain heitti ilmaan kysymyksen: Kun dramaturgi dramatisoi näytelmän, mitä kirjailija siihen on tehnyt. Missä vaiheessa kirjailijan rooli katoaa?

Sama ilmiö löytyi myös Taivaslaulusta: toki näytelmästä oli tunnistettavissa Viljan ja Aleksin rakkaustarina, Viljan romahdus ja muita juonenkäänteitä - mutta dramaturgi ja ohjaaja olivat ottaneet irtiottoja, aivan niin kuin jokainen dramaturgi ja ohjaaja tekee. 

Se on niiden työtä.

Onnekseni huomasin, että tärkeimmät elementit kirjasta - runollisuus ja tietyt tunnetilat - olivat edelleen mukana näytelmässä.

Runollisuus


Näytelmä oli erittäin hyvin koottu! Suurimpana ilonaiheena on runollisuus, joka oli säilytetty kirjasta näytelmään paremmin kuin olin osannut toivoakaan. Näytelmässä oli käytetty Rauhalan kirjan tekstejä sekä pohjana että inspiraationa. Bongasin ainakin muutaman suoraan Rauhalan kirjasta poimitun, kauniin ja väreilevän lauseen. Niiden lisäksi dramaturgi tai kuka lieneekään oli selvästi käyttänyt kirjaa inspiraationa: monissa uudelleenkirjoitetuissa repliikeissä kuulsi Rauhalan runollinen ote.

Tunteet


Viljan ja Aleksin roolit olivat kuin luotuja Eriikka Väliahdelle ja Tommi Raitolehdolle. Heidän välillään oli kemiaa! Kahden uskovaisen nuoren rakkaustarina on herkkä, ohut, onnellinen, ja kaikki nämä tunteet välittyivät katsojalle uskomattoman hyvin.

Nämä kaksi veijaria olisivat ansainneet isommatkin aplodit! Katsojakunta oli vain hyvin suomalaista: vaisua.

Ylipäätään koko näytelmän tunneskaala osui ja upposi. Oli suuria tunteita, joita näyttelijät ilmensivät pienin elein: silmien, suun ja elekielen kautta. 

Lopputulema


Näytelmä oli erittäin hyvä! Mitäpä sitä sen enempää kiertelemään. Vahva näytelmä vahvasta kirjasta.

Ainut heikko puoli, joka löytyi myös kirjasta, oli sekava loppu. Rauhalan kirjassa loppu on todella sekava, outo ja hämmentävä. Samanlainen oli myös näytelmän loppu. Onneksi se ei paljoa haitannut!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti